Keikkareissujen jälkeen olen todella rikki. Masentaa, ja kaikki tuntuu turhalta - tavallistakin enemmän. Öisin näen unia siitä kuinka joku keikka menee todella hyvin, tai, että bändi sai uuden hyväsaundisen vahvistimen, ja kun herään, tajuan, että olen tullut takaisin byrokraattiseen paskaläjään, paperisotaan, lappujen lähettelemiseen ja ilmaisen työn tekemisen maailmaan. Olen rahattomana, nälkäisenä ja unen puutteessa, vaikka juuri heräsin. Mikään ei huvita, eikä missään tekemisessä ole mitään järkeä. Mietin, että varaisin ajan mielenterveyslääkärille, joka voisi kirjoittaa minulle jonkun lapun, jolla saisin lisäaikaa opiskeluun. Taas yksi lappu, ja taas yksi hirveä porras jolle kiipeäminen sen lapun saamiseksi jää pelkäksi ajatukseksi.
Ajatukseni palaavat hiljalleen takaisin keikkailuun. Tekisi mieli soitella bändin jätkille, että hei kehitelläämpä jotakin. Ihan vain, että saisi ajatukset pois päässä vihlovasta vitutuskivusta. Mutta en kehtaa soitella. Juurihan olemme viettäneet viisi päivää jatkuvassa yhteydessä ja jätkiä rupeaa vain vituttamaan jos niille soittelee. Mietiskelen siis yksinäni, mitä voisin tehdä. Tutkin keikkapaikkojen sivuja ja mietin, että aikaa on liian vähän tuohonkin yrittää jotain saada järjestettyä. Mietin, että lähestyisinkö keikkamyyjää, että onko sillä jotain suunnitelmia, kun on kerran pyydetty, että tietyille päiville saataisiin muutakin kuin pistokeikat. En silti lähesty, kun en usko, että mitään on. Pitäisi vain itse tehdä. Muistan yhtäkkiä, että aamulla puhelin soi. Olikohan se lehtimyyjä? Tai ehkä keikkaa on tarjolla. Soitan toiveikkaana takaisin. Niinpä tietenkin. Ilmaiskeikalle olisi pitänyt lähteä, teknoliveä soittamaan. En luvannut mitään. Ilmaiseksi kyllä saa tehdä.
Ehkä pitäisi lähteä lenkille, tai hiihtämään. Saisi päätä vähän tuuletettua. Ehkä viemään tyhjiä pulloja kauppaan, mutta en tiedä mitä ostaisin, kun mitään ei tee mieli.
-Black Peräkärry
